Elämä ja kuolema
Saarnaajan kirja sanoo: Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla (Saarnaaja 3:1–2). Ihmisen elämänkaari voi olla hyvinkin eri mittainen. Nuorin, jonka omassa palvelutyössäni olen siunannut haudan lepoon, on ollut vajaan kuukauden ikäinen lapsi. Vanhin on ollut lähes 104-vuotias. Ymmärrämme, että maanpäällinen elämämme ei voi jatkua loputtomiin, eikä kukaan voi itse määrätä päiviensä mittaa. Kaikki todellakin on Jumalan käsissä. Hebrealaiskirje toteaa: Ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoltava, mutta sen jälkeen tulee tuomio (Heb. 9:27). Paratiisissa ensimmäinen ihmispari lankesi syntiin. Sen jonka seurauksena: Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu. Sillä maasta sinä olet, ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman (1. Moos. 3:15–19).
Ruumiillisessa kuolemassa elintoiminnot lakkaavat, aivotoiminta ja sydän pysähtyvät, veri lakkaa kiertämästä, ja ruumiin lämpötila laskee. Ihminen on lääketieteellisesti kuollut. Vaikka näin on todettu, onko hän silloin kuitenkaan totaalisesti kuollut?
Ateistit eivät usko kuoleman jälkeiseen elämään. Ajatukset ja puheet taivaasta tai helvetistä ovat heille merkityksettömiä, koska heidän mielestään sellaisia ei ole olemassa. Tämän ajattelutavan mukaan koko ihmisen olemassaolo päättyy kuoleman hetkellä. Raamatun mukaan ihminen on kokonaisuus, joka sisältää ruumiin, sielun ja hengen (1. Moos. 2:7, 1. Tess. 5:23, Matt. 10:28). Kun ihminen kuolee ruumiillisesti, hänen sielunsa/henkensä jatkaa olemassaoloaan. Kuolemassa sielu erkaantuu ruumiista, mutta se ei kuole tai haihdu olemattomiin. Tätä kuvataan hyvin muun muassa profeetta Elian vierailussa Sarpatin leskivaimon luona: Sen jälkeen vaimon, talon emännän poika sairastui, ja hänen tautinsa kävi hyvin kovaksi, niin ettei hänessä ollut enää henkeä (1. Kun. 17:17). Kuollut poika tuotiin Eliaan huoneeseen ja hän rukoili uskon rukouksen: Herra, anna tämän pojan sielun tulla häneen takaisin. Ja Herra kuuli Eliaa ja pojan sielu tuli häneen takaisin ja hän virkosi henkiin (1. Kun. 17: 18–24). Lesken pojan tapauksessa poika kuoli, mutta sielu jatkoi olemassaoloaan. Jumala palautti sen takaisin kuolleeseen ruumiiseen, ja poika virkosi eloon.
Golgatan tapahtumat vahvistavat meille sielun/hengen kuolemattomuuden. Jeesuksen kanssa ristiinnaulittiin kaksi pahantekijää. Toinen ryöväreistä tuli ennen kuolemaansa synnintuntoon sanoen Vapahtajalle: Jeesus muista minua, kun tulet valtakuntaasi. Niin Jeesus sanoi hänelle: Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä sinun pitää oleman kanssani paratiisissa (Luuk. 23: 39–43). Ryövärin kuollessa hänen ruumiinsa ei mennyt paratiisiin, vaan hänen tietoinen persoonansa, sielu/henki siirrettiin paratiisiin. Kiitos Jumalalle! Ruumis jäi joksikin aikaa vielä ristille, kunnes se haudattiin (Joh. 19:32). Sielu sen sijaan nautti loistavaa ja mahtavaa rauhaa Jeesuksen seurassa kolmannessa taivaassa (2. Kor. 12:2–4).
Mitä tapahtuu haudatuille ruumiille? Miljoonat ja miljoonat ihmiset ovat haudatut hautausmaille tai ovat kuolleet merionnettomuuksissa tai heidän tuhkansa ovat uurnalehdoissa. Jäävätkö ruumiiden jäänteet vain olemaan? Jeesus antaa tähänkin kysymykseen pätevän vastauksen: Älkää ihmetelkö tätä, sillä hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen (Joh. 5: 28–29). Kristuksen tullessa noutamaan omiansa Jeesuksessa kuolleiden haudat avataan ja silmänräpäyksessä Jumalan oma kansa saa ylösnousemusruumiin, jossa noustaan nopeasti ylös Karitsan hääaterialle. Tuossa tapahtumassa paratiisissa olleet sielut palautetaan ja yhdistetään ylösnousemusruumiisiin. Näin saamme aina olla Herran kanssa (1. Tess. 14–18, 1. Kor. 15: 50–54)!
Jumalattomina kuolleiden ruumiit myös herätetään, mutta vasta tuhatvuotisen valtakunnan jälkeen. Tällöin heidät siirretään haudoistansa viimeiselle tuomiolle eikä heille ei anneta sitä ihanaa vanhurskasten osaa, mikä kuuluu Herran omille. Raamattu kertoo karua, mutta totuudenmukaista kieltään, miten valkean, suuren valtaistuimen edessä toimitetaan viimeinen tuomio: Ja joka ei ollut elämän kirjaan kirjoitettu, se heitettiin tuliseen järveen (Ilm. 20:11–15).
Rukous: Rakas Herra. Rukoilen, että mahdollisimman moni saisi olla mukana elämän ylösnousemuksessa. Suo se armo, että ateistinen ajatusrakennelma sortuu monien sydämistä pois, ja Jeesus saa pelastaa sielun, antaa synnit anteeksi ja tulla sydämeen asumaan omakohtaisena Herrana ja Vapahtajana. Uudestisyntyneenä uskovana nyt kiitän siitä, että minulla on osallisuus Karitsan hääateriasta sekä iankaikkisesta elämästä Jumalan yhteydessä. Kiitän syntien anteeksiantamuksesta, pelastuksesta ja kaikesta armosta ja hyvistä lahjoista, jota olen sinulta Jeesus saanut. Aamen!
Kari Härkönen
Armoa lahjana, ilman "uhreja"
Meillä kaikilla on lempipaikkoja Raamatussa. mutta siitä löytyy myös kohtia, joita minä en aina mielelläni lue. Vanhan testamentin uhrikäytännöt vuohineen, tulineen, verineen ja muine vastaavine saavat minut helposti voimaan pahoin. Lukiessani noista uhrimenoista mieleeni piirtyy kuva viattomien eläinten tappamisesta ja verellä sotkemisesta. Samalla tuo mielikuva muistuttaa minua siitä, kuinka Jumala armossaan antoi ainoan Poikansa, jotta voimme saada syntimme anteeksi. Keväällä luin Paavalin kirjettä heprealaisille. Nukkumaan käydessä minulla oli kiitollinen olo siitä, ettei Jeesuksen sovitustyön ansiosta nykyisissä kristillisissä kirkonmenoissa ole erilaisia uhritoimituksia. Alitajuntani kuitenkin teki tepposet, ja näin unta, jossa seurakunnassamme oli alkamassa kokous. Pastorimme toi puhujapönttöön suloisen valkoisen kanin uhratakseen sen meidän syntiemme tähden. Kun aamulla heräsin, oloni oli sekava, ja jäin miettimään, miksi evankeliumi ei kelpaa kaikille ihmisille. Voin olla väärässäkin, mutta joskus ajattelen, että menneiden sukupolvien oli helpompi uskoa kolmiyhteiseen Jumalaamme ja Hänen rakkauteensa. Elämänpiiri oli pienempi; päivät olivat työntäyteisiä eikä tietoa maailman tapahtumista tai ylipäätään mistään muustakaan ei ollut paljoa saatavilla. 94-vuotias tuttavani kertoi kasvaneensa hyvässä kodissa 12-lapsisessa perheessä. Oli aivan tavallista, ettei kaikilla lapsilla ollut sopivia kenkiä. Välillä niukka ruoka jaettiin niin, että ainakin kaikki lapset saisivat jotakin. Hänen kaksi vanhempaa veljeään kaatui sodassa. Perheen äiti menehtyi niin nuorena, että pienimmät sisarukset eivät olleet ehtineet kouluikään. Tuttavani muisteli, miten äidin rukoukset jäivät mieleensä ja miten Jumala siunasi jäljelle jäänyttä perhettä niukkuuden ja surun keskellä. Siinä missä minä, tavallinen ihminen, voin valita ruokakaupassa erilaisista leivistä tai vihanneksista, mitä haluaisin syödä tai pohdin aamulla mitkä vaatteet tai kengät tänään puen, saatan vain ihmetellä, tuttavani kiitollisuutta. Usko Jumalan huolenpitoon ja syntien anteeksi saamiseen suorastaan huokui iäkkään ystäväni puheissa ja rukouksissa. Edes lapsuuden ajan kokemukset eivät kuulostaneet katkerilta. Edelleen, miksi evankeliumi ei kelpaa kaikille? Uskovana eläminen ei aina ole helppoa, mutta miksi jo pelkkä uskominen on monille kompastuskivi? Jos olisin syntynyt Aabrahamina, olisi minulta vaadittu liikaa. En olisi pystynyt uskomaan rakastavaan Jumalaan, joka olisi vaatinut minut uhraamaan omin käsin ainoan lapseni. Nykyisin voimme ”uhrata” varojamme tai aikaamme Jumalalle, mutta Hän ei vaadi niitä meiltä, emmekä saa syntejämme anteeksi teoillamme. Ne ovat pikemminkin asioita, joita Jumalan vaikutuksesta haluamme tehdä elämäntilanteemme mukaan. Voiko joidenkin ihmisten elämä olla niin helppoa, etteivät he tarvitse Jumalaa? Vai ovatko he niin tyytyväisiä elämäänsä, että ajatus iäisyydestä ei ole heille tarpeen? Enpä usko. Entäpä me, jotka olemme vastaanottaneet Jumalan vaikuttamina uskon lahjan? Osaammeko noudattaa lähetyskäskyä nöyränä, rukoillen ja ennen kaikkea rakastaen uskosta osattomia lähimmäisiämme? Vai olemmeko ”valittua joukkoa”, jolla on varaa ylenkatsoa heikompi osaisia tai sellaisia ihmisiä, joiden elämä näyttää syystä tai toisesta olevan mielestämme rempallaan? Jumala on rakastanut meitä jo ennen uskoon tulemistamme. Jumala on rakastanut maailmaa (siis kaikkia ihmisiä), niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hän saisi iankaikkisen elämän (Joh.3:16). Raamatusta voimme lukea, miten Jeesus monissa tilanteissa kohtasi ihmisen sellaisena kuin tämä oli. Jeesus, kuunteli ja auttoi, hyväksyi ja rakasti. Hänen toiminnastaan välittyi Jumalan voima, ja näin ihmiset lähtivät seuraamaan häntä. Me emme ole jumalia tai jeesuksia, eikä meidän tarvitsekaan olla. Voimme tehdä virheitä ja toimimme välillä tunteidemme vallassa. Saatamme joskus tarkoittaa hyvää, mutta sanomme tai teemme jotain, joka ei kirkasta Jeesusta – eikä edes meidän uskovien mainetta. Kuitenkin näissäkin tilanteissa voimme luottaa, että kaikkivaltias Luojamme antaa virheemme anteeksi. Myös väärin kohdattu ihminen voi meidät armahtaa, jos ymmärrämme pyytää anteeksi. Jään vieläkin kiittämään kolmiyhteistä Jumalaamme uskon lahjasta, armosta ja huolenpidosta. Samalla rukoilen, ettei oma käyttäytymiseni tai elämäni olisi esteenä sille, että kanssaihmiseni voisivat ottaa uskon lahjan vastaan.
Aila Pelkonen
Työ- ja palveluohjaaja
ViaDia Pieksämäki ry
Aiemmat tekstit löytyvät Arkistosta.
Jos haluat keskusteluapua, sielunhoitoa, rukouspalvelua, ota yhteyttä pastori Kari Härköseen soittamalla tai lähettämällä tekstiviesti puhelinnumeroon 045 311 0780. Voit myös llähettää sähköpostia: kari.harkonen11(at)luukku.com tai pieksamaki(at)svk.fi.